Oli kova tarve tulla kirjottamaan. Olin tänään poikien kanssa kannustamassa jennyä laulukilpailussa. Oli ihana itkeä onnenkyyneleitä ja nähdä toisen olevan onnellinen.
Kuuntelen koko ajan herkkää musiikkia. Tunteet nousee pintaan ja tulee tarve päästä itkemään tietyn ihmisen syliin.
On taas semmonen aika,että mulla on tosi kova ikävä äitiä. Elämän mennessä eteenpäin,muistot ei oo enää niin selviä,kuin ennen ja se on surullista. En halua,että mun muistot hälvenee tai häviää. Haluan pitää ne mun mielessä,ikuisesti.Mua harmittaa,ku oon näin nuori ja tarviisin äitiä joinain hetkinä tosi paljon.
Sain tänään iskältä tuon enkelikorurasian. Se toi mulle jonkun oudon tunteen. Rasian kannen tyttö muistuttaa kuulemma mua. Rakastan tuota rasiaa jo nyt,koska se on ostettu rakkaudella ja mua ajatellen.
Hymyilin yks päivä niin paljon,että muhun melkein sattu.Olin niin onnellinen,että sen tunteen tunti varpaissa asti.Toisen nauru toi hyvää oloa. Silmiin kattominen sai kaiken muun maailman pysähtymään ja oli vaan se hetki.Halaaminen tuntu oikeelta ja puhuminen oli helppoa.Yksin oleminen on ärsyttävää.En kuuntele mun järjenääntä yhtään,vaikka välillä ehkä tarviiskin.Vaikka oon onnellinen tällä hetkellä,mietin silti huomista ja tulevaa.Pitäis pysähtyä ja olla vaan onnellinen,miks se on niin vaikeeta?
Musta tuntuu,että rakastan nyt kaikkea. Rakastan syksyä,villapaitoja,vesisadetta,pimeitä iltoja,elokuvia...ja ihmistä joka tekee mun olotilasta tämmösen.
Ja mulla on ihana kuuntelija. Meijän pienempi koiravauva. Puhuin sille yks päivä vaikka kuin kauan. Oikeesti tuntuu,että se ymmärtää mua. Ihan varmasti. Se on mun elämästä varmaan enemmän perillä,ku minä ite.
Tästä ois tullu tositosi pitkä,jos oisin vaa jatkanu ja alkanu kirjottamaan asioista enemmän.Toivottavasti joku jakso tän lukea!
-veera
