voisinpa nähdä sinut vielä kerran

Selailin postauksia ja huomasin,että joku oli kommentoinut jonkun aikaa sitten,että voisinko tehdä postauksen mun äidistä.Ajattelin,että näin pyhäinpäivän takia voisin kirjoittaa jotakin,mutta kuvia äitistä en laita.
Eli mun äiti kuoli,kun olin 13 vuotias.Sitä ennen hän sairasti muutaman vuoden ja ne ajat oli välillä tosi rankkoja.Teki pahaa,kun näki tärkeän ihmisen huonontuvan hiljalleen.Kaikista pahimpia juttuja oli jotkut arkipäivän asiat.Niinkun esimerkiksi se,että äiti oli kirjottanu mulle aina allekirjoituksen kaikkiin papereihin.Sitten yhtenä päivänä menin pyytämään johonkin koulupaperiin allekirjoitusta ja hän sanoi,että 'jospa isä kirjoittais tällä kertaa allekirjoituksen,kun en minä ole niitä enää kohta sinulle kirjottamassa.' Se oli kamalaa,koska en ollu pienenä mikään isintyttö,vaan äitin kanssa hoidin kaikki asiat.
Loppuaikoina äiti oli tosi paljon sairaalassa ja hän ei voinut vaan olla enää kotona.Sairaalassa käyminen oli joka kerta yhtä rankkaa,mutta silti oli ihana nähdä oma äiti.Ihan viimesimpinä viikkoina en enää halunnu mennä sairaalaan,koska ei äiti ollu enää samannäkönen,kuin ennen.
Sitten yhtenä iltana olin veljen luona ja mun täti tuli sinne sanomaan,että mun täytyy lähteä hänen mukaan.Mentiin sairaalalle ja en tajunnu yhtään mitä oli tapahtumassa.Sitten täti soitti mun isälle ja kysy,että kannattaako mun enää mennä sinne.Sanoin,että halusin mennä ja niin sitten meninkin.En tajunnu,kuinka loppuvaiheessa kaikki oli ja järkytyin,kun menin sisään.Äiti ei ollukkaan enää tajuissaan,eikä tiennyt tästä maailmasta mitään.Silti se oli äiti,joka makasi siinä sairaalansängyssä.Pidin häntä kädestä kiinni ja ajattelin,että jollain ajatuksenvoimalla oisin saanut hänet heräämään.Oon niin onnellinen,että siellä oli sinä iltana niin paljon ihmisiä,ettei hänen tarvinnut olla yksin.Oltiin sitten sairaalassa jonkun aikaa ja lähdettiin nukkumaan tätin kanssa meille kotiin.Seuraavana aamuna heräsin ja tajusin,että kaikki ei oo normaalisti.Menin omasta huoneesta pois ja täti kerto mulle,että äiti oli kuollut viime yönä.Rauhallisesti,tuntematta kipua ja läheisten ollessa vierellä.Tuntu,että koko maailma ois murentunu,vaikka näin omin silmin,ettei hän oisi voinut enää kauaa elää.Onneks seurustelin tällön,koska en ois varmaan selvinnyt eteenpäin ilman mun silloista poikakaveria.Hän oli mulle tosi tärkeä ja puhuin hänelle kaikesta.
Seuraavat viikot äidin kuoleman jälkeen oli asioiden hoitamista ja hautajaisten järjestämistä.Hautajaiset on mun mielessä aina tietyin ajoin,koska se oli niin vaikeaa.Sillon tuli viimeinkin päähän,että ei äiti tule enää takasin.Hautaan laskeminen oli mun mielestä vaikein hetki,jonka oon koskaan kokenut.Hautajaispäivän selviämisessäkin autto se,että mun tärkeät ystävät ja poikakaveri oli siellä.
Vieläkin joinain hetkinä tulee semmosia tunnepurkauksia ja jotkut asiat tulee elävinä mieleen.Oon kumminkin sen ikänen tyttö,joka kaipaa välillä paljon semmosta esimerkkiä,joka äitistä tulisi.Onneks mulla on paljon ihmisiä,jotka auttaa mua vaikeina hetkinä ja korvaavat sitä aukkoa,joka äidistä jäi.Äiti on silti yhä osa mua ja tulee aina olemaan.